Jälkijytkyt

Mikä viikko on takana. Ei varmasti ihmiskunnan merkittävin, mutta itselleni taas huomattavan valaiseva. Summa summarum - vittu mä haluan täältä pois. Minne? Muutama vaihtoehto toki löytyy, mutta olennainen kysymys turhautumisestani liittyy enemmänkin varmasti juuri itseeni. Konkreettisesti tämä viikko on siis tarjonnut yhden lähimmäisen poismenon, erittäin vähän nukuttuja tunteja(ei tosin suoranaisesti ensimmäisestä kohdasta), turhautumista elämänsä rakkauden edessä(ei ihmissuhde) ja ultimate-vitutusta sunnuntaina aamupalaksi. What a great life!

Toisaalta puuta päin -ajamisen ohella täällä on ollut osittain myös mukavia asioita. Joka päivä, jonka saan viettää jalkapallon parissa ei ole menetetty - ei millään tasolla. Tosin tämäkin viikko tuotti enemmän tuskaa ja kuolemaa sen parissa, mutta peli vain opettaa alaistaan. Seuraavaksi tullaan tapaan, jolla voittamista sekä häviämistä käsitellään. Häviämisellä ja voittamisella on usein syynsä. Korostan vielä merkitystä usein. Sattuma heittää välillä, mutta 95% urheilussa saa sen mitä ansaitsee. Kategorisesti uskon reaktiiviseen uuden asian generointiin. Jotenkin tuloksiin tulee reagoida. Vitutukseni syvin lähde tällä hetkellä syntyykin sen puutteesta ja omasta sosiaalisesta inkompetenssista.

Unenpuutteessa

Pitkä viikko takana, vielä pidempi viikonloppu edessä. Puoliraiskatun mielentilassa istun syvähypnoosissa kotona odottamassa tulevia haasteita. Takana ensimmäinen palkallinen työviikko Suomessa tänä kesänä, joka otti miehestä osansa. Laiskuuttani en ole pystynyt päivittämään tuntemuksiani tänne. Tai toisaalta, eihän tässä viikon mittaan mitään ole tullut ajatelleeksi, kun olen vain keskittynyt toteuttamiseen.

Kannattaa muuten katsoa sinäpursuttimesta Jabbawockeez -tanssiryhmän esityksiä. Jos yhtään nauttii vain nykyaikaisesta street-tanssista. Jatkan koomailua, hiphei.

Arvojärjestyksistä

What if there was no life? What if there was no right or wrong? Näin sanaili Chris Martins yhtyeensä kappaleessa. Luultavasti ylireagoin näihin retorisiin kysymyksiin, mutta ne myös sopivat täydellisesti tämän päivän aiheeseen - elämään, ja sen arvojärjestyksiin. Kysyttäessä moni nostaa päällimäisiksi henkilökohtaisen ja lähimmäisten hyvinvoinnin, turvallisuuden, terveyden sekä materiaaliset etuudet. En ole nyt tekopyhänä jeesustelemassa valkeassa kaavussa tästä aiheesta osoittaen muita, mutta joka tapauksessa on helppoa huomata kuinka sivuun ensinmainitut kohdat jäävät "joka päiväisessä käyttäytymisessä". Ihminen(stereotypiana) tuo oman hyvinvoinnin prioriteettisijalle yksi. Tämän toteutuminen on kaikki kaikessa. Kliseisesti todettuna, ihmiset odottavat usein maailman sopeutuvat tarpeisiinsa eikä päinvastoin.

Tämä absurdi tilanne nousi tänään itselläni taas pintaan. Ensimmäiseksi tunsin luonnollisesti suurta itseinhoa, koska olen riistämässä tilaa omalle hyvinvoinnille täysin edesvastuuttomasti muista piitaten. Sen tiedostaminen ei ole kovin mukavan tuntuista, jos näin voi asian ilmaista. Meidän huippulaatuinen ohjelmistomme on ohjelmoitu melkoisen individualistiseksi, jossa pyrimme jyräämään itsellemme ylisuuren elintilan ja puitteet. Toki kaikki tietävät, että maailma ympärillämme rapistuu ja tuhoutuu oletuksena suuresti ihmisten tuottamien prosessien johdosta. Tiedostamme, mutta emme kuitenkaan radikaalisti reagoi kollektiivisesti. Roikummeko todella tällä hetkellä löysässä hirressä, joka lyhyen ajan sisään kiristyy hetki hetkeltä tiukemmaksi kunnes viimeisinkin valon säie katoaa näköpiiristä.

Jos tätä postausta haluaa viedä vieläkin absurdimpaan suuntaan, niin todettakoon että itse kirjoitan tätä tekstiä valtavalla sähkömenekillä. Toivottavasti se silti tavoittaisi monta lukijaa, joka hieman kompensoisi tuhoa, mutta mutta... Olemmeko vieläkään valmiita tinkimään kaikesta meille niin arvokkaasta, kuten iPodeista, kannettavista tietokoneista(sekä tietokoneista suurimmissa määrin), matkapuhelimista. Kun joka päiväisen "käyttöajan" jakaisi, niin oletettavasti suurin osa elektronisista laitehyödykkeistä ilmenisi melkein suurimmissa osissa hetkistä jolloin olemme hereillä.

Koska en ole asiaan paremmin perehtynyt tai vihkiytynyt, en jatka kirjoitustani syvemmälle tai esitä enempää loogisia olettamuksiani. Tuli jollain tavalla vain niin liikuttunut olo, että koin tämän jo niin monesti kirjoitetun aiheen ylöstuomisen omalla kohdallani merkittäväksi. Huomenna voin aloittaa vieroitushoitoni omalla kohdalla. Aloitetaan ensimmäiseksi vaikkapa digitaalisen lähettimen poistamisesta. AA-kerhossa vastaavassa tilanteessa viittaisin alkoholismiin, mutta em. tapauksessa voisin todeta olevani modernisti, koska olen elänyt elämäni viimeisen päälle hyödykkeiden mukaan modernisti. Tahdon tästä tilanteesta irti, vaikka en yksin tulevaisuutta pystykään pelastamaan, niin omatuntoni on vielä pelastettavissa.

Peace.

Miksei kasva?

Hasla on elämänmyönteinen ja elää vähemmän rajoittuneesti kuin valtaväestö. No, kuinka tämä piirre liittyy allekirjoittaneeseen mitenkään? Yksinkertaista. Tuon esiin ihanteeni sellaisesta elämäntavasta ja -laadusta, jota mielelläni tavoittelen omassa elämässäni. Tarkoituksenmukaisesti lainasin puoliksi myös blogini otsikon helsinkiläisen artistin H. Kuulan eräästä kappaleesta. Paljon on salaisuuksia kaikilla, myös minulla, joita ei mielellään tuo tavallisessa kanssakäymisessä esille. Joten, mikä sen hienompaa kuin piilottaa ne julkisesti esille täällä.

Elän kahdessa paikassa samaan aikaan tällä hetkellä. Osa asuu Helsingissä kantakaupungin kupeessa, kun taas toinen puoli asuu Koillis-Englannissa omaa elämäänsä. Ei pelkoa, äskeinen määritelmä ei tullut vain skitsofreniani tuotteena, vaan kielikuvana eroista, joita elämisessä kahdessa eri paikassa on. Eri ystävät voivat tuntea henkilön hyvin eri tasoilla ja omata myös radikaalisti poikkeavan kuvan yksilöstä. Toiset pitävät pidättäytyväisenä ja toiset poikkeuksellisen räväkkänä sekä elävänä. Nopeasti tämä tuo sen määritelmän esille, ettei ko. ihminen ole löytänyt omaa identiteettiään tai omaa keskimääräistä heikomman itsetunnon. Mitä, jos oikeasti kokee vain ettei halua tuoda "oikeaa itseään" esille, vaan ripottelee osia sinne tänne eri ihmisten kanssa toimiessa. Perusminäni varmasti on hyvin lähellä samaa kaikissa tilanteissa, mutta miten tuon sen esiin voi vaihdella riippuen kenen kanssa olen tekemisissä.

Pystyykö ihminen kasvamaan ulos tästä tilasta? Minä en koe tällä hetkellä sitä edes tarpeelliseksi. Olen hyväksynyt kameleontin piirteen käyttäytymisessäni siihen asti, kunnes tunnistan sen sairaudeksi ja vain rajoittavaksi tekijäksi itseni kannalta. Siihen asti - hasla ei kasva.